* * * * *
Mutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin ja hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin, joskus silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin toimittaa, ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.
Ja koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus. Petteri näytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin ärtyiseksi muille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan, en minä sitä enää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen tungettelunsa hermostutti minua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin ohimennen lausua jonkun sanan Petterille.
Kerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan polkupyörämatkasta, kun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän koetti saada rillit pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila… Saanko luvan kysyä", yritti hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan. Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti:
"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"
"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:
"Jos lie se vieteri jo höltynyt … kun ne eivät kestä!"
Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:
"Ei … kyllä se on uusi vieteri…"
Ja kääntyen asiaansa toisti hän: