"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää", selitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:
"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!… Tämä meidän ämmä on toki vuotta nuorempi."
Äitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata ryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät hämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.
* * * * *
Ilta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus tekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi. Turhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.
Mutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän oli yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän tarttuisi matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella, kiehtovalla äänellä:
"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?"
"Kuinka niin", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani. Olin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin tepsuttelemalla.
Ja Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen aihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin lausui hän:
"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto."