"Pidättekö tästä?" tartuin minä siihen nopeasti.
"Pidän", tokasi Petteri ja selitti:
"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin keritään aina niin paljaaksi kuin lammas… Se on vain luonnon turmelemista."
Niin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa ujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni huudahdella:
"Ai, kuinka te olette luonnon ihailija, herra Ikonen!… En minäkään pidä kerityistä puutarhoista… Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää ja … semmoista … no kodikasta ja kansallista."
"Eihän niissä mitä ole!" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu. Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:
"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?"
"En… Missä se on?" ällisteli Petteri. Minä selitin:
"Se on tästä vähän matkan päässä… Aijai kun sieltä on ihana näköala!… Se on niin ihana … niin ihana näköala että siitä voi nauttia vaikka aina."
"No mennään katsomaan", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin halusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi alushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.