* * * * *
Ihanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun saavuimme määräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat järven tyyneen siniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla nousi hienoinen sumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen yön sumuharsoon.
"Katsokaa!… Eikö ole ihana!" innostuin paikalle tultua. Petteri katseli hetken ja myönsi:
"On tämä kaunis paikka… Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla rannalla nuo lehmät… Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi hän puhetta.
"Se on Jouhkola."
Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön salaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan: koetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:
"Miten ihana on Pohjolan kesä."
Petterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:
"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa… Ei tuuli häiritseisi ja vene näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti."
"Niin… Miten ihanaa se olisi", sulin minä edelleen. Syntyi äänettömyys. Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun puheen puutteessa kysyi hän nyt: