Niin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä pehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä höläytin:
"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?… Eikö idealismi ole sitä korkeampi kanta?"
Petterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti verkkaan, omituisesti:
"Oo-on se toki … idealismi!… Minä en voi koskaan nauttia realistisesta kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi."
Minusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin että itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:
"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa."
Ja minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:
"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota … ei kirkasta … ei nosta ihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja samaa arkipäiväisyyttä!"
Ja niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli illallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin hämyihinsä, kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja onnellinen. Nyt toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan kanssa Ellin. Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi, herttaiseksi tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:
"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset kalastusretkelle Nenosen lammille."