"Kaikenlaisia unikekoja sitä pitää ollakin maailmassa!"
Isä ei ollut kuulevinaankaan, vaan alkoi kohta rauhallisesti kuorsata.
Mutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään:
Kun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta kotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli jo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto oli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen. Aidan seipäihin kuivamaan pistetyt heinävihkot ja pajunkuori- ja leppätullot näyttivät pehmeiltä, satumaisilta, naavakuuset niin tumman salaperäisiltä, koivut hiljaisilta ja metsän ja yön henget näyttivät hiiviksivän puiden tummissa varjoissa kun Petteri nenä pystyssä, suu elottoman näköisessä, koruttomassa hymyssä istua kökötti rattailla, napinlävessä minun antamani kukkanen. Marjamäen mökkien kohdalla huomasi isäkin sen ja kysyi:
"Mistä se on tuo kukka sinun nutun ryntäisi tarttunut?"
"Se on neiti Lassilan antama", havahtui nyt Petterikin. Isä räpsäytti hevosta ohjaksien perillä ja kysyi:
"Jokos sinä aloit sitä tahkota?… Sitä Lassilan tyttöä?" Lisäsi hän hetken kuluttua, kun Petteri ei vastannut. Tämä ei vastannut. Isä mietti asiaa ja järkeili hetken kuluttua minusta:
"Onhan sillä näkyy hienot kintut … kun se nostaa hameensa niin jotta nilkka näkyy."
Mutta silloin oli hevonen kompastua. Ukko siitä hätäytyi ja pidätteli:
"Prtut … prtut!… Hevosen pahuukselta on etujalan kenkästä kulunut hokki, niin se kompastelee… Pitää käydä seppä Kärkkäisellä panetuttamassa uusi kenkä."