Kauvan ajoivat he nyt ääneti. Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri minua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani upposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen hämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun ääntä. Vihdoin lausui hän isällensä:
"Isä… Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki."
"Ka onpa niitä vielä entisiä suolakaloja kuukauden päiviksi… Ja kapakaloja voi ostaa Sortavalan markkinoilta", epäsi isä, tajuamatta vieläkään asiaa. Petterin täytyi selitellä:
"Niin … mutta semmoinen kalastusretki johon kutsuttaisi koko Tohmajärven herrasväki. Keitettäisi kahvia rannalla ja laskettaisi selkäsiimaa."
Nyt alkoi ukko saada hämärää käsitystä asiasta. Kun Petteri vielä jatkoi selitystä, myönteli isä jo:
"Kunhan nyt tulee sateisempia aikoja, jotta ei vie poutaisia työpäiviä, niin sitte panee hänet toimeen… Kalakin syö koukkua paremmin sateilla, kuin pouta-aikana."
Petteri sai alkaa uuden selityksen. Ylioppilaslakkiansa tarkastellen puheli hän pitkään, kuin itsekseen:
"Ee-ei se sateella sovi… Se pitää olla poutailma, jotta ei kastu neitienkään vaatteet."
Syntyi uusi keskustelu. Vihdoin sai ukko selvän, että kysymys oli oikeastaan muusta, eikä kaloista ja puheli:
"Ka mistäs minä sen arvasin, jotta sinä sitä vallesmannin tyttöä kalastelisit!"