"Juu… Mennään!" riemastui siitä Petteri ja me lähdimme, kohosimme jyrkkää metsäistä rinnettä myöten mäelle ja koetimme olla toisillemme mieliksi.
Ja miten rauhaista oli täällä ikimetsän pimennoissa! Pehmeä sammalikko tuntui jalkaan sametilta. Ikikuuset olivat kuin hymyileviä vanhuksia. Sieniaika oli alussa. Ensimäiset pienet karvalaukut punottivat yksinäisinä, kainoina. Siellä täällä nousi jo vahveroinen ja rousku, jopa maitosienikin. Petterin teki tämä metsän juhlallisuus ja tämä runollinen kahden kesken olo entistä ujommaksi. Turhaan etsi hän puheen aihetta. Vihdoin löysi hän sen aiheen sienistä, sillä onneksi sattui tiellemme komea kärpäissieni ja Petteri lausui sen latinalaisen nimen, sanoen lyhyesti:
"Agaricus muscarius".
Olin hyvilläni että hän sai toki puhuttavan päästä kiinni, sillä ainahan sitä siitä voi sitte jatkaa. Nyt hän jo huomasi pienen karvalaukunkin ja ihmetteli, minulle puhuaksensa:
"Ja miten kaunis karvalaukkukin on tuossa!"
"Ai-jai!… Niin puhdas ja ujo, kun yksinäinen lapsi!" aloin minä jo runoilla. Taas joutui Petteri hämillensä. Siitä selviytyäksensä virkkoi hän:
"Pohjanmaalla se ei kansa kuulu vielä ymmärtävän syödä sieniä."
"Ihanko totta!" olin minä hämmästyvinäni, aivan silmät suurina. Petteri vakuutti:
"Ei siellä syödä… Vaikka sienissä on oikeastaan paljon ravintoainetta ja tiede suosittelee niitä hyvin terveellisenä ruokana!"
Puhuimme siitä omituisesta ilmiöstä. Koetin yhä enemmän hämmästyä ja ihmettelin: