Yö oli jo puolessa, kun palasimme kotiin. Joku lauhduttava, lohdullinen onnentunne täytti koko sieluni. Sillä mitäs suremista siinä olisi ollutkaan, kun asia kerran näytti menevän näin hyvästi. Minä olin jo varma hänen rakkaudestansa. Avasin akkunani, pukeuduin yöpukuun ja istuin kauvan akkunan ääressä, antaen ajatusten ja katseeni harhailla yön lempeässä, äänettömässä hämyssä. Kaikki oli hiljaa. Silloin tällöin äänsi vain ruisrääkkä laihossa. Oli kuin olisin elänyt henkien maailmassa, jossa avautuvat rauhalliset, salaperäiset onnen ja lemmen ulapat.
Ja tämä lohdullinen sieluntila ei jäänyt tämäniltaiseksi. Se jatkui seuraavina päivinä. Minä tunsin olevani kuin uusi ihminen. Ennen, nuorempana, en ollut viitsinyt lukea juuri mitään, mutta nyt minä luin aivan ahmimalla Välskärin kertomukset ja kaikki missä vain oli aiheena rakkauselämä huolinensa, kauneuksinensa ja onninensa.
Ja hieman samanlainen muutos oli tapahtunut Petterissäkin. Hän uneksi minusta. Hän unohti jo luonnon, kalastuksen, polkupyöräilyn ja muun. Hänkin muuttui laiskaksi: unohti työn ja eli unelmiensa maailmassa, harjoitellen lemmen kirjeiden kirjoittamista, ja kaikkea muuta, joka kuuluu siihen asiaan, jota tässä kirjassa käsitellään. Isä huomasi sen. Eräänä poutapäivänä, kun heinätyö oli kiireimmillänsä ja Petteriä ei saatu työhön, vaikka sade uhkasi kastella heinät, sanoi jo ukko hieman tyytymättömänä:
"Saisit nyt heittää sen tytön tahkoamisen syksymmäksi, kun tulee joutilaampia, sateisia aikoja ja autella näin kiireenä aikana heinäväkeä!"
Ääneti otti silloin Petteri ylioppilaslakkinsa ja läksi polkupyöräilemään. Siellä luonnon helmassa rauhotteli hän levottomia ajatuksiansa. Hän pyöräili Nenosen lammille ja muisteli hetkiä, jotka oli siellä soudellut minun kanssani. Autiolta, ikävältä tuntui hänestä nyt lammin selkä, kun minä olin sieltä poissa. Äänettömänä tiukensi hän polkupyöräpihtiä lahkeeseensa, nousi pyörällensä ja ajaa huristi etemmä Värtsilän tielle vievää salotietä myöten.
* * * * *
Mutta surun päivät olivat minullekin tulossa. Lukkari Iittiläisen Elli oli todellakin rakastunut Petteriin ihan korviaan myöten. Isä ja äiti halusi toimittaa Ellin rikkaisiin naimisiin Ikosen taloon ja tekivät tietysti parastansa ainoan tyttärensä apuna.
Siinä tarkotuksessa olivat he nyt kutsuneet Ikoset ja koko Tohmajärven herrasväen luoksensa Ellin syntymäpäiville. Se oli minulle isku. Mustasukkaisuuden vaivaamana elin minä kuin unessa, juonittelin ja olin ärtyinen. Mikä ihme minua liekin alituiseen suututtanut. Itsekään en sitä tajunnut. Pari päivää suunnittelin miten menetellä. Ensin aioin heittäytyä sairaaksi, olla menemättä juhlaan ja siten vaikuttaa Petteriin. Pian kumminkin luovuin siitä menettelystä, joka olisikin ollut ihan mieletön. Olisihan Elli näet minun poissaollessani voittanut sitä varmemmin ja silloin minä uhkasin itsekseni:
"Uhallakin menen! Vaikka olisin niin sairas, että en enää jaloillani pysyisi, niin sittekin … vaikka kantaa antaisin itseni sinne."
Ja kun juhla joutui, olinkin minä ensimäisiä sinne saapuneita. Olin suunnitellut sata juonta, joista sitte useita paninkin illan kuluessa toimeen. Elli tuli minua vastaan eteiseen, tekeytyi ystävälliseksi ja huudahteli, muka ihan ilon vallassa ollen: