"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle… Kunpa hän sitte osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon."
Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:
"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan…
Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!"
Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:
"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"
Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:
"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö… Sattui kadulla niin minä lyöttäännyin yhteen matkaan…"
Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle. Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi vieläkin nipukammallensa.
"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä", lisäsi vielä isä, vetäsi savut ja sanoi:
"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!"