"Olkaa … olkaa hyvä!" kumarrella nyökytti ukko Ikonen.
"Ei … ei … vieraat ensin… Olkaa … olkaa hyvä… Ja nuori herra
Ikonen: Olkaa hyvä!"
"Olkaa hyvä", kumarsi Petteri.
"Olkaa … olkaa vain hyvä!" pysyi lukkari omassaan ja niin saatiin kaikki järjestyksessä ovesta huoneeseen pujotetuiksi. Kohta lennähti sinne Ellikin. Hän syöksyi kuin suin päin Petteriä tervehtimään, hymyili ja pyörähteli ja koetti olla kuin mikä lintu.
* * * * *
Miten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen asioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut pysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon kokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua, vaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista niihin. Elli kieppui alituiseen hänen ympärillänsä, nauroi ja teeskenteli. Ja kun minä näin kuinka Petteri vastasi hänelle samalla avonaisella, avosuisella hymyllänsä, mitä oli minullekin osottanut, oli sydämeni kutistua tuskasta kokoon ja kurkkuuni nousi, kuin joku hyvin karvas pala, katkera ajatus.
Mutta palaamme asian ulkonaiseen menoon. Salissa iloitseva ihmisjoukko näytti minut kokonaan unohtaneen. Minä kärsin tietysti aivan kuvaamattomia tuskia. Tunsin sydämeni veristyvän. Tämmöisissä asioissa on leikki pois. Sen tietää jokainen, joka on kokenut mitä on onneton lempi.
Onneksi sattui toki tapaus, joka erotti Ellin Petteristä: Lukkari itse oli joutunut veisuusta väittelemään opettaja A.B. Minkkisen kanssa. Kysymyksessä oli virsi "Koko maailm' iloit mahtaa!"—tai oliko se joku muu, sitä en muista. Mutta samapa se. Virsi kuin virsi. Eräästä kohdasta väitti lukkari, että siinä pitää veisata his.
"Hii-iis!" veisasi hän. Minkkinen vältti, että siinä on h, ja veisasi:
"Hooo-oo … hoo-oo!"