Syntyi väittely. Lukkari haki kanteleensa, pani silmälasit päähänsä, ja veisasi kanteleen säestyksellä pitkään, toistellen:
"Hii-iiiis… Hiiiiiis… Hiii-iiiis!"
"Hooo-oo!… Ho-oooo!… Hoo-oooo!" väitti Minkkinen, veisata hojottaen, löi äänirautansa pöytään, kuunteli maha kellellään ja taas veisasi voitokkaana:
"Laa-laa-laa-laa: c … e … g … a … hoooo!… Ho-hoooo!"
Syntyi veisuväittely. Vihdoin kysyi isäni:
"No mikä erotus sillä on jos on, his, tai h?"
"Tjaa… Sillä on kirkkoveisuussa suuri erotus: His on ylä- ja h. alaään!", selitteli lukkari. Asiaan tarttui nyt Halinen, kysyen:
"No mikäs erotus sillä ylä- ja alaäänellä sitten on?"
"Tjaa … tjaa!" säpätti lukkari ja selitti:
"Alaääni on aina kurkulle helpompi veisata, mutta korkeampi … korkeampi … korkeampi, eli ylä-ääni on vaikeampi."