"Pidän", uinailin minä suruisesti. Petteri jatkoi:
"Pidän minäkin. Meillä oli lyseossa niin hyvä voimistelun opettaja, jotta se osasi saada pojat innostumaan vaikka mihin ruumiillisiin harjoituksiin, niin jotta pojat kehittyivätkin aivan miltei ammatti-urheilijoiksi!"
Istua nökötin kuin pikku tyttö ja kuuntelin hartaasti, mieli mustana.
Hän jatkoi:
"Varsinkin se meidän luokka oli pituushypyssä ja kolmiloikkauksessa aivan voittamaton … oikea Herkulesluokka."
Hänen avomielinen, ystävällinen puheensa alkoi jo minua rauhottaa. Hän kehitti asiaa edelleen, arvellen omaan tapaansa:
"Kun olisi tännekin Tohmajärvelle perustaa urheiluseura ja hommata urheilujuhla. Heräisi tämä kansa silloin vähä käsittämään urheilun suurta merkitystä kansojen elämässä!"
"Niin", kuiskasin minä kuin itsekseni, kuin haaveillen. Petteri tiedusti toki:
"Pidättekö te ammattiurheilusta?" "Pidän", myönsin minä vienosti, alkaen taas turvautua naisellisiin lumousvoimiini.
* * * * *
Ja me olisimmekin ehkä kohta ymmärtäneet toisemme, ja olisivat jääneet tulematta ne tämän enemmät surut, ja tuskat ja tämä kertomus olisi tullut paljon lyhempi, jos ei olisi lennättänyt Elliä siihen väliin. Mutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi rämpättää, huudahdellen: