"Herra Ikonen!… Täälläkö te! Ja Maiju!… Kuinka sinä nyt Maiju kulta!… Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!… Saanko minä luvan istua", lopetti hän äkkiä.
"Olkaa hyvä!" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin väliimme.
Kuka voi arvata minun harmini. Että olisi edes Petterin toiselle puolelle joutunut! Ensin aioin tyrkätä häntä kyynäspäälläni kupeeseen, mutta maltoin toki mieleni, sillä sehän olisi vain pilannut asian. Siirryin mieltä osottavasti kauvemmas, aivan penkin päähän. Elli ei ollut sitä huomaavinansakaan, tai ei huomannut, vaan jatkoi puhetulvaansa:
"Meillä oli siellä sisällä nyt äsken niin hauskaa … niin äärettömän … äärettömän hauskaa, kun me tanssimme piiritanssia ja vanhat herrat … herra Ikonen ja isä ja kaikki … kaikki … kaikki tulivat yhtäkkiä mukaan… Ja me nyt nauroimme silloin … me nauroimme niin kovasti … niin hirveän kovasti, jotta rouvatkin sanoivat ihan mahansa tulleen kipeäksi… Pidättekö te, herra Ikonen, piirileikistä?"
"Pidän minä… Varsinkin jos on hyviä laulajia", kehasi Petteri.
Elli alkoi yhä innokkaammin selitellä ja kiemaili ja oli olevinansa.
Millä mielellä minä silloin olin, sitä en enää ihan tarkasti muistakaan.
Niin masentunut silloin olin.
Tietysti olin harmista haleta. Elli olisi jatkanut puhettansa vaikka läpi yön mutta sattui keskeytys: Sisällä lauloi opettaja Minkkinen lukkarin kanssa, molemmilla kädet housuntaskuissa, mahat pönäkkinä, kellellään, laulua "Yksi ruusu oli kasvanut laaksossa". Elli kuunteli sitä, tekeytyen musikaaliseksi ja yhtyi itsekin, laulaen innostuneesti:
"Yksi kulkija poika on nähnyt sen,
Eikä voi sitä unohtaa"
Ja äkkiä kysyi hän silloin:
"Pidättekö, herra Ikonen musiikista?"