"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?"
"Kuinka niin?" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun
Petteri tapaili sanoja myönsin minä.
"Minä pidän koko Sortavalasta… Entäs te, herra Ikonen?"
"Minäkin pidän tästä hyvin paljon… Kun me olimme ylioppilastutkintoa suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan Kaivopuistoa."
Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:
"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?"
"Olen… Olettekos te?" veikistelin minä.
"Olen… Minä jo luin sen viime kevännä", hymyili Petteri, koettaen astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:
"No mitä te pidätte hänestä?"
"Kyllä hän kirjoittaa… Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään, otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti kuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin närkästyneenä: