"Pane paikalla pois se kirja ja ala tulla hämmentämään", kiivastui siitä jo äiti ja uhkasi:
"Tahi tässä jo paha tulee eteesi!"
En voinut silloin enää tuskaani hillitä, vaan äsähdin halveksivasti:
"No eikö teillä nyt ole elämässä enää mitään muuta korkeampaa kun tuo ainainen syöminen ja keittäminen!"
Äiti ällistyi. Käytin sitä hyväkseni ja teeskentelin aivan kauhistuneena:
"Ei koko talossa ole mitään muuta kuin paljas aineellisuus ja huttu ja keitokset ja paistokset!… Ei idealia, ei kirjallisuutta ei mitään henkistä."
Luulin jo voittaneeni, mutta erehdyin. Äiti tulla pyöritteli uhkaavana aivan eteeni ja saneli jyrkästi:
"Nyt, Maiju, paikalla huttukattilaa hämmentämään, tahi minä annan idealismia … ja muuta henkistä!"
"Äs!" sähähdin minä, viskasin kirjan sohvalle ja lähdin hellan ääreen, halveksivasti niskaani nyäisten.
Ja niin täytyi minun ryhtyä puuhailemaan mitä aineellisimmassa, arkipäiväisimmässä työssä. Huttukattilan rinnalla höyrysi työväen rokkakattila. Paisti kärysi. Pöydällä oli suola- ja jauhovakkoja, silliä, voita, piimää, ja jos mitä. Seinällä riippui märkä pyyhinriepu ja nurkassa törötti vanha luuta. Ja siihen ympäristöön olin minä nyt joutunut. Kärsimyksieni mitta oli täysi.