Mutta koneen tavoin hämmensin minä puuropataa. Ajatukseni tekivät työtänsä raskaasti, sekavina, sillä johan ne nyt olisivat siihen huttukattilaan pysähtyneet. Vertasin idealistisen elämän valoisuutta tähän surkeuteen. Kohta olivat mietteeni taas Petterissä, Ellissä ja kaikessa sekaisin. Työni tietysti unohtui tyyten. Äiti hääräili lihavana kuin mikäkin ja varotti ihan torumalla:
"Ja nyt katso, jotta se ei pääse pohjaan palamaan … tahi ei hyvä peri sinun idealismiasi ja muita kujeitasi!"
En viitsinyt edes vastatakaan. Sulin silmäni ja koetin olla kuuro. Ajatukseni hajaantuivat. Tuskalliset tunteeni saivat vallan—suoraan sanoen siinä oli kiukkuakin seassa—ja työ unohtui jo kokonaan. Äiti vain touhusi ja riiteli, otsa hikisenä. Alkoi jo tuntua pohjaan palaneen puuron käryä ja äkkiä löi äiti minua pyyhinliinalla päähän ja huusi kauhuissaan:
"Pahan hengen tyttö!… Tahallasiko sinä poltit sen hutun pohjaan!"
"Lyökää … lyökää nyt!… Vaikka tappakaa!" lausuin tyynesti, halveksivasti ja asetuin seisomaan, muka nöyränä alistuen vaikka teurastettavaksi. Äiti sieppasi huttukattilan tulelta, lennätti sen vesikorvoon, estääksensä enempää palamasta ja valitti surkeana, harmissaan:
"Semmoisia niistä tulee kun antaa kuritta kasvaa… Koko huttu on ihan pilalla."
* * * * *
Tavallisissa oloissa: kun ei ollut juhlia, oli meidän ruokapöytämme aina sohvan edessä. Isä tahtoi näet syödessään istua sohvassa, voidakseen oitis syötyänsä kallistua samoille sijoillensa ruokalevolle. Niin oli nytkin.
Minä en oikeastaan aikonut mennä syömään. Sitä ei olisi sallinut minun paha sisunikaan ja lisäksi minulla ei ollut ruokahalua. Henkinen kärsimys oli kuluttanut senkin, vaikka minulle kyllä tavallisesti ruoka kelpasi liiaksikin.
Mutta äiti pelkäsi jotain puuron palamisen johdosta ja hän oli sen vuoksi päättänyt vaatia minut syömään, voidaksensa tarpeen tullen lykätä syyn minun niskaani. Hänen ei tosin tarvinnut isän puolelta pelätä toraa, sillä isää ei voinut saadakaan, ei millään muotoa, suuttumaan ja riitelemään. Niin tyyni ja rauhallinen hän oli. Minä olen tämän, totuuden puolesta aina kiivaan luontoni perinyt nähtävästi toisaalta, tai on se minussa aivan perimätöntä, omintakeista. Tämän asian ratkaiskoot tiedemiehet.