"Pohjaan palanuttako se tää huttu on?"
Nyt oli äidillä oiva tilaisuus ruveta minulle riitelemään. Hän koputti etusormellansa pöydän reunaa ja tavaili:
"Johan minä sanoin sinulle, Maiju, jotta muista katsoa, että huttu ei pala pohjaan!… Sillä tavallako sinä täytät vanhempiesi käskyt ja sillä tavallako sinä aiot kerran itse maailmassa eteen päin mennä ja ruuasta huolehtia."
Isä söi rauhallisena. Äiti jatkoi toraansa. Hänen kasvonsa punottivat jo harmista. Ensin hillitsin itseäni, en välittänyt, olin ylenkatseellinen. Mutta kun hän jatkoi, en voinut enää hillitä sisuani vaan nousin puolustamaan henkisiä oikeuksia semmoisella tarmolla että sen piti tuntua. Jyrkästi sanoin minä:
"No pitäisikös minun sitte koko henkinen elämäni ja kehitykseni haudata yhteen huttukattilaan."
Minä ihan ylvästyin, tajusin oikeuteni, minulle tehdyn vääryyden ja nousin sitä vastustamaan, jatkaen:
"Eikö maailmassa sitte todellakaan ole korkeampaa kuin tämä aineellisuus ja tämä arkipäiväisyys ja syöminen ja makaaminen!"
"Mai-ju!" uhkaili jo äiti.
"No puhun kyllä!" yllyin minä aivan jo uhkaavana kovaäänisesti. Asiani oikeus antoi minulle voimaa.
"Mai-ju", ärjäsi jo äiti. Minä kiihdyin ja aivan huusin: