"Mutta minä puhun… Minä olen kärsinyt, mutta nyt siitä on loppu, sillä minäkin olen ihminen."
Sukeutui ankara väittely. Isä ei ollut kuulevinansakaan. Hän söi loppuun, otti sanomalehden, sytytti sikarin, kellahti sohvaan selällensä ja kysyi:
"Mitä sinä nyt riitelet?"
Äiti oli aivan punainen ja riiteli:
"No kun minä panen sen hämmentämään kattilaa ja varotan varottamasta päästyäkin, jotta ei saa päästää pohjaan palamaan, niin tämä ihan tahallaan… Ihan tahallasi sinä sen poltit", yltyi hän lopussa minulle. Yhä tarmokkaammin puolustin minä asiaani ja oikeuksiani. Isä veteli, selällään köllöttäen, savuja ja puhalteli rauhallisesti savupilviä ylös. Minä jatkoin äidin kanssa, yhä kiihtyen.
Koetin löytää hyvin myrkyllistä sanottavaa ja löysinkin sen. Kuten lukija on meillä käydessään nähnyt, on isä ja äiti hyvässä lihassa, niin kuin kansa sanoo, ja olisin ollut hölmö jos en olisi niin hyvää aihetta käyttänyt hyväkseni. Sillä pistellen minä riitelin ja vannoin:
"Ette tarvitsekaan luulla, että minä vajoan sillä tavalla aineellisuuteen, jotta jo ulkomuodostakin näkee … lihoo jotta on täysinäinen ja pyöreä kuin sillitynnöri! … niin jotta ei kohta sovi ovesta ulos pyörimään!"
Nyt olisi äiti jo suuttunut silmittömäksi, mutta isä, jota nukutti, vääntyi kylellensä, selin meihin ja virkkoi laiskasti, kuin ohimennen:
"Aja se tyttö pois siitä rämpättämästä ja mene itsekin muuanne riitelemään, jotta saa nukkua!"
Sen sanottuansa alkoi hän jo hiljaa kuorsata. Äiti oli kuin kuumeinen. Minä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin taas katkerasti. Äiti sairastui lievästi. Onneksi oli toki Laakkosen mummo kotosalla. Sauna lämmitettiin, ja mummo hieroi äitini taas terveeksi. Päivä laski. Muut olivat jo ennallansa, mutta minun sieluuni tulvi henkisen yön ja epätietoisuuden synkkä pimeys.