Ja niin jatkui surullinen elämä. Lukkarin herrasväen ja vanhempieni välit olivat tärveltyneet, kylmenneet. Lukkarin rouvaa harmitti tyttärensä asia. Ilmi riitaa ei kuitenkaan voinut syntyä, sillä lukkari oli isälleni velkaa viisisataa kahdeksankymmentä kolme markkaa.
Mutta sitä katkerammiksi kävivät mielet salassa. Lukkarin rouva teki jo matkan Joensuuhun ja lähetti sieltä äidilleni postipaketissa hierimen, jommoinen Tohmajärvellä aina lähetetään sille, joka ikäänkuin on ollut hierimenä toisen padassa: sotkenut toisen asiat. Se oli äärimmäisen ilkeyden merkki Tohmajärvellä.
Ja nyt alkoivat äidille surun ajat. Hän häpesi lahjaansa koko pitäjän edessä, itki ja valitteli kerran maatamennessä:
"En ole kenenkään kattilassa vielä hierimenä heilunut … ja nyt tämä häväistys!"
"Viskaa tuo tuleen … niin sillähän tuosta pääset!" sanoi siihen isä, kätkeytyen vuoteeseen peiton alle ja alkaen kuorsata.
h) SEKALAISTA.
Nyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä jos ei vain pilaa koko kirjaa.
Varmaankin on lukijakin jo oppinut tämän kertomuksen avulla käsittämään, että rakkaus on tunteen eikä järjen asia. Minun järkeni oli nyt jo kuin kirkas tähti, joka on pilveen peittynyt, eikä siis enää paistaa voi. Tunne se vain yksin minussa eli ja hallitsi.
Ja nyt taas kertomuksen juoneen:
Jotain käsittämättömän surullista näin minä nyt kaikessa. Elämän suuri harmaus verhosi kaiken. Tohmajärven selkä näytti autiolta, kuoleman ja olemattomuuden erämaalta. Joskus liiteli korkeudessa kalalokki … vai mikä iso lintu hän lie ollut. Se tuntui olevan joku kuoleman maiden aave, joka saalistansa väjyy. Jossain, siellä etempänä, kuvittelin yksinäisten tiirojen ja kajavien oleksivan hylättyinä, aution seudun ainoina asujamina. Semmoisia synkän runollisia ajatuksia sikisi jo aivoissani.