Ja minä olin suunnitellut sata juonta, millä voittaa Elli ja saavuttaa onni ja elämän sopusointu rakastetun miehen sylissä. Kun äiti rupesi minua edelleenkin työhön ajamaan tekeydyin minä sairaaksi saadakseni olla rauhassa tunteineni. Siihen oli toinenkin syy: tahdoin herättää ihmisten sääliä … taikka—heitän taas ujostelut ja kiertelyt ja kerron suoraan: olin näet jo koulussa lukenut Heinen ihanan "Toivioretki-runon". "Du Hochgebeinedeine!" [Sa neitsyt kaikkein autuain.] ja eikös minun onnettoman päähäni iskenyt ajatus olla se sairas tyttö, jota äiti vie parantamaan kipeää sydäntä uhraamalla Neitsyt Maarialle vahasydämen. Ajattelin vielä, että ehkäpä tuo avuton tilani vaikuttaisi Petteriinkin, sulattaisi hänet, järkyttäisi hänen mielensä herkäksi minulle—niin laskin minä. Niin sairaaloiset olivat minun suunnitelmanikin. Sidoin päähäni kylmät kääreet, joita vaihdoin kahdesti tunnissa. Koetin ylenantaa. Joskus join suuni vettä täyteen, tulin sitte juoksujalassa, sairaloisesti hynttyyttäen, keittiöön ja ylenannoin veden kaikkien nähden likakorvoon ja aloin kakistella lisää, painoin sydänalaani käsilläni ja poistuin taas horjuvin askelin, kääre päässä. Kerta katsahtaa muljautti minua silloin sohvalla lojuva isäni ja kysäsi äidiltä:
"Onko se tuo tyttö sairas, kun se ylenannattelee?"
"Vieläpä tuo… Ilman vain kujeilee ja metkuttelee", vastasi äiti ja isä syventyi taas sanomalehteänsä lukemaan.
Tämä ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys minua suututti. Kuvittelin ja uskoin näet olevani koko maailman hylkäämä, onnettomin ihminen maan päällä. Semmoiseksi se onneton rakkaus muuttaa mielen. Koetin tekeytyä yhä säälittävämmäksi. Ja luultavasti minä olisin voittanut, jos ei lopulta olisi alkanut vaivata nälkä, mutta kun se alkoi vaivata, oli koko asia tietysti mennyttä kalun. Toivoin että joku tulisi rukoilemaan minua syömään. Mutta ei. Kerta, sääliä herättääkseni, avasin huoneeni oven, istahdin sänkyyni yöpuvussa, pää sidottuna ja tekeydyin aivan kuoleman kielissä olevan näköiseksi. Isä virui sohvassa, katsahtaa muljautti kerran ja sanoi sitten välinpitämättömällä äänellä äidille:
"Pistä tuo ovi kiinni, jotta ei tuo tytön kuvatteleminen näy!"
Äiti täytti pyynnön. Olin niin harmista haleta, että nousin ja potkasin lattialle jäänyttä sukkaani, niin että se lensi tuolin selkämälle, jääden siihen rumasti riippua retkottamaan.
Sen tehtyäni kätkin pääni tyynyyn ja annoin kyynelieni virtanaan vuotaa.
Mitäpäs siinä muutakaan voi enää tehdä.
Voi minua, Maiju-raukkaa silloin!
Mutta menemme edelleen asiassa. Tämä tylyys ja nälkä ne lopettivatkin voimani. Sairaudestani en enää voinut apua toivoa. Ainoana tehtävänä oli parantua kunnialla, ettei joutuisi nauruksi. Onnistuinkin siinä joten kuten, vaikka nololtahan se tuntui ja nyt en enää koskaan suotta sairastu. Sen opin siitä toki sain.
Eräänä päivänä, kun jo olin luopunut sairastelemisesta, saapui meille Ratisen Oskari, minua hakkailemaan. Minä en häntä sietänyt enää koko miestä. Hän istui keinutuolissa rentona, toinen jalka toisen päällä ja puhalteli savupilviä toisesta suupielestänsä hyvin vaikuttavasti, imponeeraavasti. Rillejänsä nenällään pysytellen alkoi hän puhelun: