"No kuinka… Oliko neiti Lassilalla lukkarin pidoissa hauska?… Jos saan luvan kysyä."
"Entäs teillä?" kiertelin minä vastausta. Hän veti pitkään: "Tjaaa-aa!… No-ooo!… Minä nyt yleensä katson elämää noin … noin…"
Hän pyöritteli kuvaavia liikkeitä kädellänsä ja tapaili edelleen:
"Noin … kuinka minä sanoisinkaan … noin kuten epikuristi…"
Tietoisena heittäytyi hän taas rennoksensa keinumaan ja puhalsi ylös savupilven, hälvennellen sitä sitten sangen tietoisilla käden pyöräytyksillä ja selitti:
"Olemme aikoneet nuoren herra Ikosen kanssa perustaa Tohmajärvelle polkupyöräilijä-klubin, johon nyt aluksi kuuluisi ainakin minä itse ja herra Ikonen ja mahdollisesti joku muukin… Siis jonkunlaisen niin sanotun uudenajan airueen."
Salamana iski päähäni silloin pelastava ajatus: Ellillä ei ollut varoja ostaa polkupyörää, eikä hän osannut sillä ajaakaan. Minä jo riemastuin. Tulin ystävälliseksi herra Ratisellekin, koska hän oli nyt kuin joku hyvän sanoman tuoja. Ihastuneena huudahtelin:
"Ai miten hauskaa… Varmaakin te, herra Ratinen, keksitte niin hauskan asian… Vai ettekö keksinyt?"
"Jaa … no… Se tahtoo sanoa että initsiatiivi, alkuunpano on kyllä, tavallaan, minun… Mutta silti ei sovi kieltää herra Ikosenkaan ansioita, sillä hän on innokas ja taitava polkupyöräilyn harjoittaja."
"Ai miten suuremmoista!" teeskentelin ja valehtelin:
"Minä olen aina aavistanut että te joskus panette täällä alulle jonkun sivistysharrastuksen… Teistähän yleensä niin paljon toivotaan."