"Saapi … saapi … saapi!" säpätti lukkari, kiiruhtaen pois menoansa.
* * * * *
Näin riitaisissa, tukaloissa oloissa, katkeroittuneiden ihmisten parissa täytyi minun siis nyt taistella ja ajaa asiaani ihan yksin. Ei ihme että joskus, kun epätoivo oli ylimmillänsä, pelkäsin voimieni loppuvan ja Tohmajärven aaltojen täytyvän avata minulle pelastavan sylinsä. En nyt kumminkaan muista pelkäsinkö minä sitä ihan tosissani, vaiko vain näytelläkseni…
Ja kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään vaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa, päätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä, suutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa—Petteri näet oli kaksikymmentäkolme-vuotias—ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin viekkaasti näin:
Arvoisa Herra P. Ikonen!
Vasta nyt muistan että olen aivan unohtanut kiittää Teitä näköala postikorteistanne. Miten suurta iloa ovat ne minulle tuottaneet! Pyydän anteeksi että vasta nyt … ajatelkaa: vasta nyt muistan Teitä niistä kiittää! Miten huomaamaton ja paha minä olenkaan!
Mutta te suonette minulle tämän viipymiseni anteeksi. Olen kuullut että perustatte polkupyöräilijäklubin ja että Te olette sen aatteen keksijä ja sielu. Voi miten minä Teitä onnittelen! Ette usko miten ihastunut minä olen polkupyöräilyyn! Mutta on niin vaikea kun ei ole ketään toveria, joka minua siinä ymmärtäisi. Ainoa, paras ystäväni, neiti Elli Iittiläinen ei näet osaa pyöräillä, eikä edes harrasta koko asiaa, vieläpä ivailee sen harrastajia. Eikö ole kauheaa!
Teille kiitollinen Maiju Lassila.
Rohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä vastausta.
* * * * *