Oikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä harjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua. Avomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän ryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun. Miten komeata olisikaan näyttäytyä minulle kauniissa polkupyöräilypuvussa, urheilumatkoilla ja muualla.
Ja nyt alkoi hän vaatia isältänsä rahoja kalliiden urheilupaitojen, housujen ja muiden ostoon. Mutta ukko, joka oli saita kuin pahuus, tuli jo silloin miettiväksi ja virkkoi vanhoja kyntökenkiään rasvaten:
"Eikö sitä nyt semmoisen hevosen, kuin sen polkupyörän selässä tarkene vaikka sarkahousuissa!"
"Tarkeneehan sitä nyt taretakseen… Mutta ei se siinä olekaan kysymys paljaasta tarkenemisesta", selitti Petteri leveästi. Ja kun ukko ei siihen virkkanut mitään, vaan voiteli kenkiään entistä miettivämmin, lisäsi hän:
"Ei sitä nyt sarkahousuissa voi mennä urheilemaan herrasseurassa ja muualla."
Syntyi äänettömyys. Vihdoin kysäsi ukko:
"Sitäkö sinä vallesmannin tyttöä taas tarkotat?"
"No vaikka sitä", närkästyi jo Petteri ja lisäsi jo kun pistävästi:
"Ei sitä nyt herrasneitien eteen sovi mennä vaikka minkälaisissa rutaleissa."
Ukko mietti vakavana. Saatuaan kengät voidelluksi, virkkoi hän kuin itseksensä: