"Siitä taitaa olla rahan menoa enemmän kuin hyötyä, koko elävästä … siitä vallesmannin tytöstä."
Niin alkoi asiamme jo kallistua pahanne päin. Keskustelun loputtua lähti
Petteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena.
Viimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinä
pyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.
* * * * *
Ja samaan aikaan nousi toisaaltakin aivan odottamaton pilvi—ei tietysti semmoinen tavallinen pilvi josta sataa, vaan semmoinen … no tietäähän sen jokainen minkälaisesta pilvistä näissä asioissa puhutaan.—Se pilvi uhkasi pimentää onnemme aivan yöpimeäksi: Kiteen Haarajärvellä, mistä Ikoset olivat Tohmajärvelle muuttaneet oli Ruuskan talo. Siinä oli kaksi naimaijässä olevaa tyttöä, Hilda ja Hulda. Ikosten muuttaessa oli talo vielä rappiolla, ja köyhä. Mutta nyt oli se odottamatta perinyt sata kaksikymmentä neljä tuhatta kolmesataa markkaa, saanut myydyksi osan metsäänsä korkeasta hinnasta ja—mikä vaikuttavinta—Hilda oli kuollut. Hulda oli nyt talon ainoa perillinen ja ukko Ikonen oli saanut asiasta tiedon. Hän alkoi heti punnita asiaa. Petterin rahan menot minun kosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas puhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä tarkotuksessa ilmota:
"Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!"
Kohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain:
"Olkoon."
Mutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen. Yhä uudestaan ja uudestaan puhui hän Huldasta. Viimein hän jo sanoi:
"Mikä väli näillä sitte on akoilla!… Akka kuin akka… Kunhan on kuka housut paikkaa!"
Petteri loukkautui aivan. Eikä kumma! Mokomastakin puheesta! Nyt hän jo selitti isällensä, päättävällä äänellä puhuen: