"No tokko tuo muuta tarvitseisikaan kuin oppia!… Ei ole monta koulun käymätöntä tyttöä viisaampi, vaikka on niin monet vuodet sitäkin Join tyttökouluakin käynyt."
"Ja sitten on kumminkin niin olevinaan ja kyyhöttää kuin mikäkin siipilintu … eto kana", yhdyin minä rouva Kotosen panetteluun jo rohkeampana ja me aloimme maalata Elliä.
Mutta juuri panettelun paraillansa ollessa tulla lennähti huoneeseen Elli, jota emme olleet tavanneet lukkarilan juhlien jälkeen. Me hämmästyimme. Elli tuli nyt oikeastaan kostamaan minulle: kertomaan Helsinkiin menostansa voiton ilolla. Viattomaksi, ystävälliseksi tekeytyen huudahteli hän tervehdykseksi:
"Ai, Maiju kulta!"
Hän pyöräytti minua vyötäisistä ja jatkoi:
"Minulla on ollut niin ikävä … niin hirveän ikävä sinua ja joka päivä minä vain olen puhunut äidin kanssa, jotta mikähän ihme sillä Maijulla on, kun se ei meillä käy! Mutta me emme vain päässeet perille… Ai … rouva Kotonen ja vallesmannitar!… Äiti käski sanoa niin paljon terveisiä … niin kauhean paljon terveisiä…"
"Kiitoksia!" virkkoi äitini ja pyysi:
"Istu nyt, Elli, ja juo tässä seuran vuoksi kahvia… Terveenäkös se äiti on?"
"Ooi!… Se on niin terve, niin terve että", rallatti Elli. Kotosen rouva mielisteli valehdellen:
"Me tässä juuri kaipasimmekin Elliä ja sanoimme, jotta ei se ole seura minkään makuinen, jos ei Elliä ole."