Ikonen kävellä köllehti kädet housun taskuissa ja vahvisti.
"Onhan tämä… Olisi tähän miniäksikin tulijoita täällä omassa pitäjässä!"
Hän istahti, veti saapasvarret suoriksi ja jatkoi:
"Tämäkin vallesmannin tyttö tähän on kärkkynyt… Ja onkinhan se semmoinen keikkanenä ja hieno-kinttuinen tyttö."
Ruuska koki nyt vuorostaan ajaa Huldan asiaa, arvellen:
"Eivätpä ne herrasväen tytöt ole näiden oikeiden talon tyttöjen veroisia… Ei niiltä tuo navettatyökään lähde niin lepeeltään kuin siihen oppineelta talon tytöltä."
Niin jatkui kaupanteko ihmisten kohtaloilla. Tupaan osui tulemaan Petteri ja kohta hänen jälestänsä tuli Hulda. Nyt päätti ukko Ikonen kietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti:
"Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan suurta eroa… Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi."
Niin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen häikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta se sittenkin on. Petteri ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Huldakin ujostui, kuori hampaillaan koivun varvusta kuorta ja vilkasi varkain Petteriin. Ruuska kävi sylkäsemässä lieteen ja väitti:
"Ka mikäpäs tällä Huldalla on siinä kotonakaan eläessä… Uusia peltoja aletaan repiä ja rahoja on pankissa yli sata tuhatta."