"Anna tuon sitte pyöriä niin jotta ovat kintut iltasella turvoksissa… Onhan sillä aikaa toki poissa siitä pitkin päiviä tyhjää häikälehtämästä ja rämpättämästä!"
Se oli minun voittoni. En välittänyt sanojen loukkaavasta sisällöstä. Isä veti kengän jalkaansa, nousi, venytteli laiskasti, haukotteli ja puheli kun itsekseen:
"Ei saanut kyllikseen nukkuakaan, kun tulivat siihen kaakattamaan."
Sen sanottuansa puki hän nutun päällensä nosti sen kauluksen pystyyn, otti erään avaimen naulasta ovenpielestä, kopeloi nutun taskuaan ja lähti ulos.
* * * * *
Minä olin siis voittanut. Vieläpä uskoin ihan tosissani, että koko Tohmajärven naisasia oli tavallaan voittanut minun kauttani. Siitä ei siis sen enempää. Voitto kuin voitto!
Nyt me pyöräilimme, iloisina, reippaina. Laskettelimme ensin lukkari Iittiläisen asunnon ohi, sivuutimme Päivisen hovin ja käännyimme sitten sanotun hovin mökkien ohi Lahdenperälle. Koetin pysytellä Petterin rinnalla, erillään herra Ratisesta. Petteri alkoi jo puhelun:
"Eikö neitiä väsytä jo?"
"Ei", iloitsin minä. Hän jatkoi:
"Tämä pyöräurheilu on siitä hyvä, jotta samalla saa nähdä aina vain uutta luontoa ja jotta se voimistuttaa, etenkin jalkaterä- ja polvilihaksia."