Minäkin uskoin sen, tai ainakin olin uskovinani. Hän lisäsi:
"Vaikka kyllähän niitä tavallaan voimistuttaa kolmiloikkauskin ja pituus- ja korkeushyppy… Pidättekö muuten kolmiloikkauksesta?"
"Pidän", joudutin minä väärää vastaustani, kuten yleensä tämmöisessä tapauksessa tekevät, turvautuen nopeaan, viattomaan valheesen.
"Entäs pituushypystä?… Pidättekö siitäkin?" jatkoi Petteri tiedusteluaan ja taas minä valehtelin ihan mitään ajattelemattakaan. Hän alkoi nyt puhua juoksusta, selittäen:
"Marathon juoksusta minä en pidä, mutta noin kolmen mailin matka on kohtalainen … terveydellisessä suhteessa."
"Niin minustakin!"
Ja niin me jatkoimme. Herra Ratinen oli pelkkänä vastuksena, enkä keksinyt keinoa, millä päästä hänestä eroon.
Nämä pyöräilymatkat uudistuivat joka päivä. Erään kerran keksin keinon, jolla sain herra Ratisen hetkiseksi poistumaan: Jättäydyin jälelle ja pudotin salaa nenäliinani tielle. Kolme kilometriä taas pyöräiltyäinme valitin minä hellettä, tapasin nenäliinaani ja kauhistuin, tullen surulliseksi.
"Ai-jai, mikä vahinko! Kun on Amalia-tädiltä muistoksi saatu nenäliinani pudonnut." Mutta oitis muutin ääneni mairittelevaksi ja ehätin imarrellen:
"Mutta te, herra Ratinen, olette aina niin kohtelias ja hieno kavaljeeri… Ehkä olette hyvä ja pyöräilette sitä etsimään."