Ratisen täytyi tietysti lähteä, vaikka häntä se harmittikin aika lailla.
Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin:
"Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette
Helsinkiin."
"Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni alas ja vedin surullisesti:
"Nii-iin… Muutoin vain."
Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen:
"Kun neitikin tulisi Helsinkiin… Siellä olisi niin hauska."
Minä huokasin, niin että hän sen kuuli.
"Vai kuinka?" kysäsi hän hetken kuluttua. Surullisena venytin minä siihen:
"Mitäs minun elämästäni on väliä… Me naiset olemme luodut vain kärsimään."
Teeskennelty surumielisyyteni oli jo muuttua todelliseksi. Keskustelu kallistui jo elämän suurta kysymystä: rakkautta kohti. Lähestyimme sitä tosin muiden asioiden kautta kierrellen: Puhuimme naisasiasta. Minä surkuttelin sitä osaa, mikä on meidän naisten kannettavaksi maailmassa langennut. Sanoin että olemme—tarkotin juuri itseäni—semmoisessa asemassa, että ei kukaan kohtaloamme sure, ei meitä sääli. Tarkotukseni oli herättää sillä Petterissä säälin tunne itseäni kohtaan. Niin jatkui keskustelu. Petteri väitti nyt, kohteliaasti naisia puolustaakseen: