"Mutta jos ei olisi naisia, niin ei olisi miehiäkään… Ja silloin olisi koko elämästä kuitti!"
"Nii-iin", venytin haaveillen ja niin jatkui puhelumme.
Mutta jo ajaa huristi Ratinen meitä kohti ja keskeytti kaiken. Sain nenäliinani. Kiitin sen noutajaa, pysähdyimme ja levähdimme tiepuolessa, jossa Petteri voiteli polkupyöräni laakerit ja pumppasi ilmaa sen renkaaseen.
k) TUNNUSTUS.
Nyt tulee tässä hyvin hellä paikka. Tämän kertomuksen ihanin, runollisin kohta.
Vihdoinkin oli näet herra Ratinen matkustanut Joille, omille asioilleen ja me pyöräilimme kahden kesken. Ajaa hurautimme Kemiin kylän läpi, käännyimme Kiteelle vievälle tielle ja jatkoimme kunnes tulimme siihen, missä maantie koskettaa Tohmajärven kaunista pohjukkaa.
Alkumatkalla olin minä iloinen: heittäydyin aivan vallattomaksi tyttöseksi ja puhuin Petterille kaikenlaista leikkiä. Kysäsin kerrankin häneltä:
"Ketä te, herra Ikonen, rakastatte?"
"En minä sitä sano", ujosteli Petteri suu leveässä hymyssä. Minä vilkasin häneen ja väitin leikillä:
"Minäpä tiedän."