»Etkö sinä Ihalainen kuule ja nouse siitä hakemaan tulitikkuja
Hyväriseltä?»
Nyt kyllä kuuli Antti korvissaan jotain sen tapaista, mikä muistutti Anna Liisan ääntä. Hän tajusi jo asiankin, vaikka ei selvästi. Mutta uni oli niin suloista, että hän ei viitsinyt vastata.
Puhuttiin siinä Pekka Hakulisen lampaista kotvanen aikaa ja asia hautui Anna Liisan päässä edelleen. Hän laski jo, että jos ei huomenna pääse loukuttamaan, niin riihi jäähtyy, ja alappas sitten taas lämmittää uudestaan. Nyt hän jo vähän hönkäisi Antille:
»Koko päivänkö sinä siinä makaat ja utvotat?»
Antti kuuli nyt puheen selvästi, mutta painoi vain kovemmin penkkiä.
Miinaakin moinen jo suututti ja hän huomautti:
»Kun olisi tuohon sillä pijakalla sukaista…»
Anna Liisa pani sen neuvon mieleensä, mutta odotti vielä ja käänteli leipiä. Mutta sitten muisti hän, että nyt on syksy aika ja pimeä voi tulla vaikka milloin, ja meneppäs sitten Hyväriselle. Ja silloin ei hän enää malttanut. Hän läiskäytti Anttia leipälapiolla ruumiin keskivaiheille ja sanoi:
»Ala nyt jo nousta siitä ja mennä Hyvärisen ukolta tulitikkuja hakemaan, jotta pääsee tästä pellavariiheen!»
Antti nousi verkalleen, istui kotvasen, imeksi sammunutta piippuaan unisena, haukotteli ja kysyi:
»Vai jo siitä on yli puoli vuotta Vatasen Jussin eukon kuolemasta.»