»Johan siitä on… Siinähän se Messu-Marian aikana haudattiin», selitti
Miina.
Antti haukotteli, haparoi lakin takaraivolleen, pani tupakan, sytytti lieden luona hiilellä piippunsa ja lähti ulos, kysyen ovesta mennessään Anna Liisalta:
»Sitä tulitikkuako sinä sanoit, jotta hakea Hyväriseltä?»
»Mene nyt jo siitä eläkä vetelehdi koko päivää!» vastasi Anna Liisa, sanoen sen olleen asian, ja Antti lähti noutamaan Hyvärisestä tulitikkua. Hetkisen kuluttua todisti hänen menonsa Sormusen Miinakin, sanoen:
»Lähtipäs se Ihalainen hakemaan tulitikkuja.»
Anna Liisa sanoi siihen vain:
»Lähti!»
TOINEN LUKU
Antti Ihalaisen talo oli Murron salolla. Harvoin sinne ajoi toisen kylän mies ajokärrillä. Lähimpään kylään Kakunvaaraan oli matkaa kahdeksan runsasta kilometriä. Siellä se oli Hyvärisen talo, jonne nyt Antti taivalsi.
Aivan ajatuksettomana kulkea jutuutti Antti Takkunurmen kohdalle, jonka ohi hän ei koskaan voinut pysähtymättä mennä, sillä siinä, veräjän korvassa, kasvoi hänen elämänsä ylpeys: se iso hirsipetäjä, jota hän oli koko ikänsä säästellyt ruumiskirstulaudoiksensa. Siinä seisahtui hän nytkin, katseli petäjää piippu hampaissa lerpallansa ja mietiskeli kehaisten aimo puutaan: