»Siinä se kasvaa petäjä! Ja kyllä se on pakana paksu! Pätii siinä kuoltua pötköttää.»
Ruumiskirstu juohtui siitä mieleen. Hän mietti petäjästänsä:
»Ei sitä tarvitse muuta kuin kovertaa vain ontoksi, niin kirstu on valmis. Ja sopii siihen yhden miehen raato, vaikka hänellä olisi vallesmannin maha.»
Rauhallisena lähti hän edelleen astua jutkuttamaan. Mutta astuessaankin hän yhä vielä ajatteli petäjäänsä, jota oli ikänsä säästänyt. Ajatukset kyllä kulkivat hyvin laiskasti, välinpitämättöminä, mutta olivat toki työssä. Hän järkeili kuolemasta ja petäjästään:
»Kun se kasvaisi sisästä ontoksi, niin ei tarvitsisi kuoltua muuta kuin sahata vain poikki ja sitte pujottaa ruumiin reikään, niin siellä sitä olisi… Panisi vain tulpan reiän suuhun, niin olisi kuin puupullossa.»
Ja sitte jatkuivat ajatukset yhtä laiskoina kuin astuntakin. Hän mietti:
»Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin pujottaisi molemmat samaan reikään … sinne hirren sisään, ja vetäisi hautaan!»
Se ajatus häntä huvitti. Tosissaan jatkoi hän, punniten asiaa:
»Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä reessä, ilman takarekeä?»
Hän mietti mittoja ja petäjän paksuutta, varmistui ja vahvisti: