»Niin. Lapsia.»
»Mitäpä noilla tekee siinä köyhissä oloissa. Syövät vain ja huutavat ja kuluttavat vaatteita», sanoi Maija Liisa. Myönsi Anna Liisakin:
»Niinhän ne tekevät. Oli se toki onni, että se Ihalainen meni lapsettomana. Kun niitä kakaroita olisi vielä tähän jäänyt, niin mihinkähän hiileen sitä olisi silloin puhaltanut!»
»No oli se onni, että se semmoisena meni!» lohdutteli Kanasen emäntä.
Sillä lailla jatkui puhelua ja Anna Liisa alkoi jo tyytyä kohtaloonsa.
Mutta aamusella, kun he taas menivät kylmään tupaan, tuntui elämä yksinäiseltä ja kolkolta. He odottelivat, että joku poikkeaisi taloon ja toisi tulitikkuja, vaan aivan kuin ihmeeksi ei nyt sattunut ketään kulkemaan ohi. Oli monesti aikomus lähteä niitä taas Hyvärisestä pyytämään, mutta se aikomus raukesi siihen toivomukseen, että kohtahan tästä joku ajaa myllyyn mennessään. Olipa myös Anna Liisa arvellut:
»Mitäs hyötyä siitä on, jos menee pyytämään, sillä unehtuuhan se asia kuitenkin jo sinne mennessä, niinkuin viime kerrallakin!»
Ja Kanasenkin Maija Liisa uskoi samaa itsestäänkin, ja siksi ei hänkään uskaltanut lähteä tikkuja hakemaan. Hän ajatteli Anna Liisasta:
»Sitten se pääsee vuorostaan morkkaamaan minua muistamattomuudesta, ja mihinkä sillan rakoon minä sitten katson, kun itse häntä sillä tavalla soimasin!»
Tupa oli niin kylmä, että Maija Liisan täytyi panna ylleen Antin parkkiturkki, ja semmoisessa puvussa teki hän nyt levettä. Väkisinkin siinä alkoi kiukuttaa.
»No otappa ja sokaise ihmisen muisti sillä tavalla, että unohtaa tulitikut, joita lähti juuri hakemaan!»