Pitkään aikaan ei voinut Anna Liisa vastata. Vasta kun hän oli saanut rullan täyteen sanoi hän ikäänkuin itsekseen:
»Hyvähän sitä on sanoa, vaan kunhan itsellään kellä olisi semmoinen suru, niin näkisihän eikö se muistiakin sokaise!»
Maija Liisa heltyi taas, mutta ei vielä niin tyyten, että olisi voinut oitis ryhtyä puhumaan. Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi pellavia harjaamaan sanoi hän:
»Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan… Ottaisit tähän toisen, joka pysyisi paikoillaan.»
Kauvan mietti Anna Liisa sitä. Viimein myönteli hän jo:
»Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen helppoa. Ei tiedä miten paksuluminen talvi nytkin tulee, niin meneppä sinne vaimoihminen hameisillasi semmoisessa hangessa kaalomaan halkojakin metsästä vetäessä… Kaikkihan siinä kintut kylmäisivät!»
Maija Liisakin huokasi. Hetken kuluttua lisäsi Anna Liisa:
»Eikä tiedä vaikka tulisi vielä rosvoja taloon, niin kuka niille tässä puolensa pitää, kun ei ole miessielua talossa.»
Nyt puhuivat he taas Ihalaisen ja Vatasen kuolemasta ja itkivätkin vähäsen. Maija Liisa moitti jo herroja, morkaten:
»Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä tavalla, että liperiläiset hukkuvat!»