»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin sanoi Partanen puhemiehelle:
»No mitäpäs siinä sitten on sen enempää! Sanoa järäytä asia loppuun!»
Turtiainen sylkäsi, mietti hetkisen ja sitten sanoi:
»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon Jussi Partasen kanssa.»
Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:
»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»
Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta, johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia, lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta, kysyi Kaisa hätäpäissään:
»Montako lehmää siinä Partasen talossa oikeastaan elätetään?»
»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää, vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:
»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»