»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja sanoi lisäksi:
»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä työ-ehdoilla ottaa akakseen.»
Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen nurmetkin hän muisti ja kysyi:
»Minkälaiset nurmet siinä on tämän Mulon Partasen konnulla?»
»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita, mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän lieventää asiaa. Hän selitti:
»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä koukussa… Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»
»Itsehän minä ne», murahti Partanen, ja Turtiainen selittää vatvoi:
»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee, niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»
Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:
»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus. Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan voivottelee.»