Kenonen riemastui. Hän huudahti ylpeänä:
»Kyllä se niin on, että Kenosessa se sinulle turva olisi ollut … ja olisi nytkin, jos vain niiksi tulisi… Siinä on tulitikkuja! Pistä nyt se vääränokka vain lämpiämään!»
Voi sitä riemua, mikä täytti molemmat vaimot! Heti viskasi Maija Liisa turkin hartioiltaan ja riensi apuun. Monet päreet olikin valmiiksi hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin:
»No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen! Onkin tässä jo kylmässä istuttu ja värjötetty, eikä näet kukaan ole sen vertaa säälinyt, että olisi tästä kautta ajanut Lempaan myllyyn ja tuonut tikkuja, mutta Kenonen toki tuli ja toi!»
Pian höyrysi kahvi pöydällä. Sokeri oli säretty ja alettiin hörppiä kauvan kaivattua juomaa. Kanasen Maija Liisa tunsi olevansa nyt Kenoselle niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän oli valmis toimittamaan tälle isännän paikan siinä talossa, johon Kenonen oli avun tuonut. Hän muisti taas, että Kenonen oli nuoruudessaan ollut Anna Liisaan hulluuntunut, eikä Anna Liisakaan ollut silloin kokonaan pois tieltä, vaikka se Ihalaiselle mentyään oli aina sanonut Kenosesta puhuessaan:
»Ka olisihan se Kenonen huolinut, mutta itsehän minä en ollut hänestä noinko-tuonaankaan.» Sen tiesi Maija Liisa, ja siinä kahvin sulattamana, ja kun tiesi ettei Anna Liisa jaksa yksin taloa hoitaa, päätti hän ruveta puhemieheksi. Hän alotti:
»Saisi tuo Kenonenkin nyt tällä reisullaan jo mennä Liperissä naimisiin, eikä lähteä kaikkia kotivävyn paikkoja vieraista pitäjistä etsimään!»
Kenonen arvasi asian. Hän puuttui heti siihen ja arveli:
»Ka olisihan sitä täälläkin oikealle räätälille työtä. Ja jos ei omassa pitäjäässä riittäisi, niin kävisi aina Join herroilta hakemassa lisää!»
Hän innostui ja kehasi herroja: