Koko joukko oli työntäytynyt tupaan… Ja nyt huomasivat he jo Antinkin, joka imi piippuaan oven pielessä rahtilaisjoukon takana. Se oli ällistys! Ensi aluksi eivät tulijat voineet puhua, paitsi tyrmistynyt Kenonen kirosi ja sanoi:
»Voi taivaallinen! Ihalaisen syötävähän se on täällä!»
Seurasi sitte vaitiolo. Antti vain mulautti silmiänsä. Ilmassa oli ukkosta, oikeata Liperin ukkosta. Rahtilaiset asettuivat paikoilleen, kaikki istuen mikä missäkin kyynäspäät polviin nojaten, ja alkoivat imeksiä piippujaan hyvin merkitsevästi, ja uhkaavan rauhallista oli kaikki. Antti näki akkunasta kuormaston, ja kun Kenonen oli hänen vaatteissansa, arvasi hän jo asian lopunkin. Hän istahti penkille, nojautui polviinsa, katsoi lattiaan synkkänä ja poltti tupakkaa… Raskaan äänettömyyden keskeytti Kenonen sanoen hädissään:
»Lempoako sinä Ihalainen yhä elät, vaikka Pyhäselän pohjaan menit?»
Ei Antti vastannut. Kenonen tunsi polviensa vapisevan. Pitkän äänettömyyden kestäessä huokasi neuvotonna Kenonen:
»Voi sun hitto!»
»Ihalainenko se nyt on siinä», sai jo Anna Liisakin sanotuksi, kuolemaisillaan pelkoon ja häpeään.
Mutta nyt alkoivat rahtilaisetkin valmistua. Yksi jo huomautti:
»Siinäpähän se Anna Liisan entinen Ihalainenkin on!»
»Siinä on», myönsi toinen jurahtaen piippu suussa.