Viimein saapuivat he kotiin. Ensi töikseen meni Ihalainen kaivolle, nosti kipolla vettä, ryyppäsi sitä ja ärjäsi:
»No voi vaivattavan Kenonen!»
Hän potkasi vihoissaan tyhjää tervapyttyä, niin että se lensi lautoina aidan yli. Sitte otti hän kirveen ja lähti sydämmystyneenä metsään halkoja hakkaamaan. Hän hakkasi nyt aivan uhalla, perkoi kirveellä miltei umpimähkään ja viimein myrtyi niin, että hakkasi haloiksi petäjän, jota oli ikänsä säästellyt omiksi ruumiskirstulaudoikseen. Hän hyökkäsi petäjän kimppuun raivoissaan, kuin olisi se ollut itse Kenonen, ja huusi sille äkäisenä:
»Siinäkö sinä törötät koko ikäsi … eto känttyrä!»
Ja sitte leipoi hän kirveellä petäjää, niin että lastut sinkoilivat.
Ryskäen kaatui vankka hirsipuu ja Antti ilkkui sille kostonhimoisena:
»Ähäh!… Häh!» karjasi hän vielä lopuksi ja iski kirveellä petäjän tyveen, niin että se upposi puuhun silmää myöten. Sitte alkoi hän taas hakata leipoa. Hän hakkasi kuin kaskea.
Yöpimeään viipyi hän metsässä. Sillä välin olivat emännät kantaneet tavarat taloon, haukkuneet Ville Huttusta ja Kukkosta, riidelleet keskenään ja lämmittäneet suutuksissaan saunan. Antti palasi, söi illallisen ihan ääneti ja lähti saunaan.
Ja nyt kylpi hän uhalla, näyttääksensä aivan… Hän pieksi vihtansa ihan lopuksi, ja kun ei ollut enää jälellä muuta kuin tynkä, paiskasi hän senkin seinään ja ärjäsi täyttä voimaa:
»Perhana!»
Sitte istui hän löylyssä kotvasen äkeissänsä. Ja taas muistui mieleen kaivovesi. Hän otti korvosta vettä kippoon, haisteli sitä ensin, ryyppäsi ja tunsi tervan maun. Silloin hän taas vannoi, ärjyen: