»Voi sen täyteisen Kenonen! Luut minä sinulta vielä survon poroksi!»
Hän sieppasi kipon, paiskasi sen seinään säpäleiksi ja alkoi istua murjottaa.
Hän kylpi aamupuolelle yötä. Viimein väsyi hän, nouti olkia närtteestä ja painautui lauteille nukkumaan, uhitellen:
»Uhallakin nukun! Nukun että mahan pitää haleta!»
* * * * *
Huomenna alkoi elämä mennä murjottaa menojansa, sillä kylpy oli Anttia vähän lauhduttanut. Mutta kun hän aamutuimaansa ryyppäsi vettä kaivosta, maistaaksensa sen makua, raivostui hän taas, karjasi ja potkasi kaivon kantta. Päivällä, kun hän taaskin maistoi vettä, ei hän siitä enää raivostunut kaivon kannelle, mutta viskasi vain veden kaivolla töllistelevän vasikan niskaan ja ärähti:
»Siinäkö töllistelet ja yniset, kuvatus!»
Sitte lähti hän talliin. Siellä haisi koko talli rankilta, kun Kenonen oli sen kaatanut tallin lautapermantoon. Kiukuissaan sieppasi hän silloin apehangon, viskasi sen nurkkaan ja ärjäsi:
»Sekin Vatasen syötävä! Sitäkö senkin piti vastaan tulla ja vietellä mustalaismatkoilleen!»
Ja siitä suuttui hän jo ruunallensakin ja ärjäsi sille: »Elä katsoa töllötä siinä, tahi valjastan reen eteen ja panen semmoisen kuorman kiviä, jotta se ei paikalta tikahda!»