Vihoissaan lähti hän tallista ja katseli muuton jälkiä karjapihalla.
Liisteetkin oli siinä säretty. Silloin hän taas raivostui Vataselle:
»Voi lemmon Vatanen! Sen syyhän tämä on kaikki!»
Hän huomasi tyhjän rankkitiinun ja silloin yltyi viha:
»Sinun naimavimmastasihan tämä johtui!… Olisit siinä akattakin välttänyt! Vanha kahmu!»
Raivoissaan sieppasi hän tadikon ja löi sen varren poikki tallin nurkkaan. Sitte vimmastui hän taas Vataselle:
»Sekin ruumiskirstupetäjä piti vielä sinun naimisesi tähden hakata…»
Ja silloin hän lähti katsomaan petäjäänsä. Se kelletti nyt maassa pitkällänsä. Ihalainen alkoi harmitella:
»Semmoinen petäjä, ja siihen piti mennä! Kun olisi vaikka onneksi sen kovertanut, niin olisi voinut kuoltuaan siinä mötköttää kuin hevosen soimessa!»
Paljo surua oli ensi aikoina talossa. Aviopuolisoiden väli ei ollut sydämellinen ja Anna Liisa aina pelkäsi Antin vedenjuontia. Hän aina pitikin maitokuppia pöydällä valmiina Ihalaisen janon varalta ja itsekseen hän juonitteli Kenoselle:
»Kun se ei olisi edes tuota kaivoa tervannut!… Ja mikä sen tähän viskasikin koko ketaleen!»