Niin elivät he ja kärsivät. Kumpikaan ei puhunut toisellensa sanaakaan. Antti joskus päivisin ärjäsi Tohmajärven vallesmannin äänellä ja kylpi iltasin kovasti.
Mutta viimein rupesi moinen äänettömyys painostamaan Anttia ja hän mietti ja hautoi miten alottaa puhe Anna Liisan kanssa. Kaksi päivää hautoi hän sitä alkua, mutta ei vain tahtonut paha luonto ja sisu antaa niin paljoa myöten, että olisi puheen alun löytänyt.
Mutta kolmantena päivänä hän jo pääsi alkuun. Pari tuntia piippu suussa ääneti istuttuansa ja aina varkain Anna Liisaan katsahtaa muljautettuansa alkoi hänessä sisu pehmetä, kun Anna Liisa näytti rukkinsa ääressä surulliselta. Hän syleksi, miettien, ja jo tokaisi hän murahtaen:
»Löysihän se Jussi Vatanen porsaan sieltä Joilta.»
Anna Liisa riemastui. Hän keskeytti oitis kehruunsa ja huudahti:
»Ähääh!… Vai porsaan löysi!»
»Porsaan!» murahti Antti syläistessään, ja paikalla riensi Anna Liisa kahvia keittämään.
Mutta siihen oli taas puhe loppua. Vasta kun Anna Liisa oli kaatanut kahvia kuppiin, lähti Antilta jatko. Pöydän luo vääntäytyessään hän silloin lisäsi:
»Ja senhän se otti akaksensakin sen entisen Makkosen akan.»
»Ähääh!… Senkö Kaisa Karhuttaren?» hämmästyi Anna Liisa ikäänkuin
Antin mieliksi.