»Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on poissa… Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan…»
Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen, että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi hänkin juonitella:
»Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.»
Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua:
»Hoh-hoi!… Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!»
Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa hänkin:
»On… on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan olisi… Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.»
Niin juonittelivat he ihan tosissaan… He huokailivat katkerina, ja Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja arveli pyytää… Juonitteli kumminkin vielä:
»Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan… Kukahan tuo silloin rupeaisi!»
Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään Kanasen emäntää. Hän sanoi: