»Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä loukuttaa ja kehrätä!»
Sovinto alkoi rakentua. Kanasen emäntä puhui leppyneenä:
»Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!»
»Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui», sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää:
»Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!»
Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa lähti.
SEITSEMÄS LUKU
Hyvärisen tuvassa oli touhua… Lakanakangasta luotiin ja peitteitä ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat, että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina narrasi toisia:
»Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!»
Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta tuvassa puolisen tusinaa.