Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksi seinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunen pakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistään seinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnisti voimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettui rauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisen metsätalon eloa.
Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirves olalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuille kotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen, ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkä koskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuotta vastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nyt ennustaneet tuhoa.
Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänen talonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juuri nyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätä korpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänyt sitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia — niin sanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa, ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduilla vapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavan tavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylät olivat kuuleman mukaan menossa.
Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänä seisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut. Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänen nuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaan kaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivat olleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon kovia kokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaan yksinäiselle, vanhalle kannolle.
Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen.
"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkään silti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaan ilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreita vihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansa metsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niin hän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta:
"Vai huhuavatko ne yhä siitä…?"
"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyi siinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuin miettimään ja jatkoi:
"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä vuotta, kun tähän aikaan kevättä tälle paikalle kaskikirves olalla tulin. Tuon samaisen pihapuun juurella nukuin ensimäisen yöni."
Hän muisti taas niin elävästi sen kohtalokkaan päivän ja yön ja aamun.
Taas sai hänessä vallan synkkä voima ja hän jatkoi: