"Kun minä silloin aamusella tuossa puun juurella heräsin, niin musta korppi lähti latvasta halki korven koikkumaan ja silloin minä jo päätin, että tämä talo on minulle turman talo."
Ja taas karkkosi kevät hänen kasvojensa luota. Kovettunut käsi puristi kirvesvarren puuta kuin rutistava pidin ja tuntui kuin ei keväisellä kartanolla olisi ollut muuta eloa ja elämää kuin se ullakon aukossa yksinäisenä istuva talon musta kissa. Mainu vaikeni, lajitteli vihdaksiansa.
"Mutta olkoon. Mikä tuli, se on", katkaisi Rouni nyt äkkiä kaiken jyrkästi, päättävästi, kuin terällä leikaten ja lähti voimakkain askelin painumaan pellon piennar polkua myöten metsää kohti. Pellon reunassa merkkasi vankka ikimetsä jyrkästi rajansa viljelyksistä. Voimakas puunrunko seisoi rungon vieressä muodostaen kuin pylväistön lukemattomine pylväinensä, jotka kannattivat keväisen metsän lihavaa lehtirikkautta. Piennar polku pujottui sinne kuin toiseen maailmaan. Vasta sitten kun Rouni oli jo painunut korven reunan pienestä tieaukosta tuon mahtiansa hiljaa uhkuvan metsän sisälmiin kuin pienoinen ihmisnäky, tuntui kartanolle ja viljelmille taas heltiävän yksinäisen metsätalon omituinen kevään elämä. Tuvassa puuhasi nuori vaimo hiljaisissa toimissansa. Yksinäinen mies lajitteli kartanolla vihdaksiansa. Sujahti pääskysen lennähdys ja ainainen tuuliviiri katseli kuin kaihoellen laajan korven taa, sinne etäiseen maailmaan, josta ei tänne kantanut koirain haukunta ja josta kumotti vain Luikin kartano, sen voudit ja ruoskittavat alustalaiset. Ja kaikki se, niiden etäisten kylien koirien öinen, omituinen haukunta ja muu sulautui täällä yhdeksi ainoaksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi niin kaukaiseksi ja kaihoisaksi kuin kuulosta jo haihtunut etääntyvän, yksinäisen ajajan hevosen tiu'un sointi talvisella, yksinäisellä salotiellä.
* * * * *
Se oli perjantaipäivä.
Kuultuansa miehensä lyhyen vastauksen sieltä rapulta oli Viemi alkanut varustautua kaskimaalle lähtöön. Hän oli sota-aikojen orpolapsena joutunut lopulta näille main, ei tiennyt mitään isästänsä, ei äidistänsä. Niin oli hän joutunut Rounin taloon emännäksi. Miten se kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei selvästi tajunnut. Maailmalla oli hänellä ollut ainoastaan mieroa ja teitä. Täältä kumotti toki oma veräjä ja se veräjä oli hiljaa vetänyt mieltä tänne, ja aina kun hän nyt avasi sitä veräjää lehmien kotiin tulla, tuntui hänestä kuin avaisi hän akkunaa siihen maailmaan, jonka tiet risteilivät hänelle niin hiljaisina, surullisina muistoina siellä etäällä, korpien takaisissa vieraissa kylissä. Siellä Luikin kartanossa sitä oli hänkin viimeiset vuotensa palkkapiikana palvellut. Sieltä oli Rouni hänet vaimoksensa tuonut. Hänen mieleensä oli sieltä jäänyt kuin etäisenä kangastuksena kuvastuva kuva: työkello, joka soi joka aamu niin varhain ja meluisesti, aivan kuin hädän keskellä, vanha piilipuu, tornin pieni aukko, josta hän yöhämyssä oli usein nähnyt yölepakon lentoonsa suhahtavan ja punainen kukka, joka kukoisti vanhan rouvan akkunalla, kukka, joka tuntui niin yksinäiseltä kuin se akkunakin ja sen huoneen outo asukas.
Nyt kukki hänelläkin punainen kukka tuvan akkunalla tuokkosessa. Hän ryhtyi ennen kaskimaalle lähtöänsä sitä kastelemaan, mutta miten lie ollut niin pysähtyi sitä ikäänkuin katsomaan. Miksi, ei sitä tiennyt. Katse vain kiintyi sen hiljaisiin, punaisiin kukkiin ja taas alkoi häneen eläytyä se hänelle ainainen vieno mieli, se ainainen veräjän runous: maailma siellä etäällä suruillensa, joita hän oli siellä surrut, mieronteinensä, joita oli vaeltanut, ja tämä koti, jossa hänellä oli läheisimpänä ystävänä se samainen pieni veräjä, ja kaikki muu — kuin ainaista omituista mielialaa.
Ja jotain samaa kaihoa tuntui nyt olevan tässä yksinäisessä kukassakin: ei kotia, ei sitä, mikä on täällä. Se vain punoitti punoittaaksensa, mielessä vain pieni akkuna ja tupa. Mieli teki vain olla ja unohtaa. Hän unohti jo kaskimaalle lähteneen miehensä ja kukan kastelunkin, ja seisoi vain ja katsoi kasvattinsa kukkiin ilman ajatusta, etäällä jo siitäkin ainoasta maailmasta, joka häntä ympäröi: kartanolla vitsaksiansa lajittelevasta miehestä ja kissasta, joka yhä istui ullakon aukossa.
"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" herätti hänet nyt tupaan saapuneen talon nuoren työläisen, aina vähäpuheisen Vieron kysymys.
"Niin… arvelin", myönsi Viemi, jotain vastatakseen. Huivi oli vetäytynyt otsan yli ja varjosti otsaa ja osan kasvoja, joille kuvastihe ikkunan kukista omituinen punainen hohde. Hän jäi vielä vastattuaankin niin seisomaan ja heräsi näistä tajuttomista veräjän ja kukan mietteistänsä vasta sitten kun hänen ajatuksiinsa alkoi vähä vähältä eläytyä akkunasta näkyvän matalahkon, vanhan kaivonvintin yksinäinen kuva.