II.
Kovat kodin antimet,
Toki niitä muistelet.
Viero oli ollut Turman talossa vasta kuukauden, pari. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, Viemi, talon nuori emäntä, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hänhän oli, samoin kuin Viemi, muinaisten sotavuosien orpo, vasta viime talvena näille main joutunut.
Sillä Turman talossa oli elämä monesti sanonut lujat sanansa. Silloinkin sinä sotavuotena oli Rounin täytynyt marssia taistelevien riveissä. Kun hän oli palannut, oli talosta ollut rauniot jälellä. Kaikki edelliset kuusi lasta oli korjaillut rutto kunkin omana vuotenansa. Nyt oli sota vienyt raskauden tilassa olevan vaimon.
Minne? Tiesi Herra. Mies ei häntä löytänyt mistään. Vaimon kohtalo oli ollut sama kuin monien muiden sotaryöstöjen. Siellä hän oli kuollut lapsivuoteeseen. Poikanen oli kasvanut mieron hoivissa, ajelehtinut halki maiden, joutunut lopulta tänne ja kysyi äsken isänsä vaimolta:
"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?"
Sillä hän ei tiennyt olevansa Rounin poika, eikä Rouni osannut aavistaakaan, että hänellä on työläisenä talossansa oma, ainoa poikansa. Tulisiko se salaisuus joskus ehkä ilmi? Asian tiesi ainoastaan Taira. Hänkin oli sota-aikana jostain muilta seuduilta viety vaimo, oli joutunut vankeusmatkalla samaan joukkoon Rounin vaimovainajan kanssa ja hänelle oli äiti kuollessaan kertoillut kohtaloitansa. Oli pyytänyt toimittamaan pojan isälle, tai ainakin sanan ja viestin siitä, ja Taira oli luvannut sen tehdä.
Oli, mutta kaukaisilla mailla. Hän itse oli vielä sen jälkeen vapautunut, oli tavannut miehensä, joutunut uudelleen vietäväksi ja synnyttänyt siellä vanhalla iällään, nelikymmenvuotiaana tytön. Miehensä oli kaatunut sodassa. Sota riisti häneltä tytönkin, ainoan elävän lapsen mieheltänsä. Ei hän ollut siitä senkoommin kuullut muuta kuin kertoman, että se muka oli kuollut. Hänet oli viety vankina vieraalle maalle. Rounin pojasta Vierosta oli elämä hänet irroittanut jo sen kolmannella ikävuodella ja vienyt häntä yhä kauvemmaksi, eikä hän sen jälkeen ollut Vierostakaan sanaakaan kuullut. Hän oli joutunut vieraan sotamiehen vaimoksi, eli vieraalla maalla. Nyt hän oli leski ja hänessä oli alkanut kyteä hiljainen halu lähteä etsimään kotimaata ja Vieron isää viedäksensä hänelle viestin pojasta. Hän oli jo lähtenyt matkalle, oli joutunut poikasen Vieron jälille ja vaelsi nyt kerjuusauvan varassa niitä jälkiä seuraten maakunnasta toiseen, halki idät ja lännet, jotka kaikki olivat hänelle yhtä outoja kuin Rounin kotiseutukin. Muisti hän sen pikku pojan, sen kummallisen katseen ja poskessa pienoisen luoman, joka vain kaunisti hänen kasvojansa, ja tuntisi hän sen siitä luomasta nytkin, jos vain löytää voisi. Hän oli ikäiseksensä, kuusikymmenvuotiaaksi, jo hyvin vanha. Monet kovat päivät ja sairaus oli lisännyt vuosia. Kun hän kaiken lisäksi ontui, niin näytti hän jo kahdeksankymmenen vuoden ikäiseltä.
* * * * *
Mutta menemme kaskelle.