Aurinko paistoi jo puolipäivän rajoilla. He kaatoivat kaskea päivänpuoleisella mäkirinteellä. Tuntui keväisen lehdon ja kaskimaan pehmeä tuoksu, kuten tyttöjen luhdissa lämpöisinä juhannusöinä. Tyyntä, poutaisen sydänpäivän hiljaisuutta, semmoista, jolloin karja laitumella levähtää, hirvi seisahtuu metsässä kuin kuva ja vain hiljaiset muurahaiset vaiti ahertavat. Miehet hakkasivat ääneti, hikisinä, Rouni synkkänä. Hänen karkean paitansa rinta oli nyt auennut aivan auki. Päivä paahtoi hikisiä ryntäitä ja alempana, kaadettuun, tuoreeseen kaskeen miltei uponneena, taittoi Viemi kaskipuista vastaksia, kirjavoittaen tätä metsien keväistä kaskinäytelmää kuin vieno kuva.
Koko hänen olennossaan oli kaihoisan, yksinäisen päivänlaskun hiljaista kauneutta ja köyhän, nuoren naisen omituista mielialaa ja mieltä. Huivi vain varjosti nyt kuten taannoinkin katsetta, joka tuntui olevan maailmassa yhtä vaatimaton ja samalla yhtä syvä ja selittämätön kuin se kodin pieni veräjä kaikkine hienoine runollisuuksinensa. Olihan vain haipuva, hiljainen raja oman itsensä ja muun maailman välillä. Rounin veli, Mainu, oli saarnamies, asui väliin ja teki työtä veljensä luona, ja kiersi seutua ja saarnaili muin ajoin. Hän oli kuin tämän metsäseudun aina levoton virsi, liikkuva runous. Ehkä olivatkin sen runouden ilot karuja, värit vähiä, oli se sittenkin ainut ja se oli suuren rauhan runoutta: surullinen virsi, yksinäinen hauta, jonka köyhää, hyljättyä puuristiä katselee valo koivun oksien lomitse. Siinä sen runouden kaikki. Taustana vain se kangastava Luikki, sen työkellon varhainen hälyytys, tornin salaperäiset aukot ja kummallisen vanhan rouvan akkuna kukkinensa. Kotvasen yksin aherrettuansa loittoni Viemi kaskesta metsään, taittaakseen sieltä nuorista vesoista vastojansa. Hän hävisi kaskesta hiljaa, huomaamatta, kuten pilvien ja poudan vaihdellessa häviää aholta päivän pälvi ja jää vain sen sijalle tyhjä, kaihoisa muisto, kuten keväisellä kotipihalla kerran kuolleesta kaukaisesta kaiusta, joka ei enää toistu, ei tule.
* * * * *
Oli hiottavaa työn hellettä. Veljekset olivat istahtaneet levähtämään.
Ja taas johtui Rouni muistelemaan kohtaloitansa. Hän alkoi mietteissänsä:
"Niin. Kohta neljäkymmentä vuotta siitä on… Eivätkä ne ihmiset suotta tätä taloa Turman taloksi ristineet."
Hänen lujat kasvonsa synkistyivät. Hän jatkoi:
"Kuusi kertaa on tuli huuhdellut kaiken pohjaporoja myöten. Milloinhan muutoin, milloin vihollisen sytyttämänä, ja ne kerrat eivät ole luetut, jolloin halla on pessyt kaiken pellon multia myöten. Kahiseva tähkä siitä vain vuoden työstä kirposi ja petäjän kaarna narskui hampaiden välissä, kun pakkanen suten söi ja puri. Ja kymmenin kerroin ovat ilvekset ja karhut syöneet karjan luutkin."
Mainu vaikeni, yritti sitten, kehoitti:
"Luota Herraan. Kyllä Hän vielä tulee ja luoksesi yöpyy, yö-pyy! Yöpyy, kuule!" vahvisteli hän surullisella vakaumuksella. Lohtua, rauhaa hän yritti jakaa. Mutta veli kimpautui.